Arkkitehtuurissa suomalainen kansallisromantiikka syntyi 1890-luvulla. Gallen-Kallelan ja Wikströmin erämaa-ateljeet Kalela ja Visavuori oli rakennettu tyyliteltyyn karjalaisen tyyliin, johon he tutustuivat matkoillaan. Myös Halosen Halosenniemi on selvästi karjalaisvaikutteinen. Taiteilijoiden itse suunnittelemat rakennukset kuitenkin erosivat suuresti ammattiarkkitehtien tyylistä, joka oli enemmän kansainvälisesti suuntautunutta ja joka ei ainakaan kaupunkiympäristössä voinut saavuttaa samanlaista kansallista tyylipuhtautta.

Kotimaiset rakennusmateriaalit, kuten graniittivuolukivi, ja Ruskealan marmori sekä pääasiassa pienrakennuksissa hirsi olivat suosiossa. Tyylille ominaista on massiivisuus ja raskaus sekä rakennustaiteessa sittemmin hylätty tavoite kauniista ja kodikkaasta kokonaisuudesta. Fasadeissa käytettiin lohkokiveä ja monissa rakennuksissa on linnamaisia torneja. Etenkin huviloiden julkisivussa käytettiin myös hirttä, ja rapattujen pintojen värinä suosittiin keltaista. Pohjakaavat ovat tyypillisesti epäsymmetrisiä, mikä kirkoissa näkyy tornin sijoittamisessa sivuun keskiakselista. Kauden merkkirakennusten piirteitä ovat materiaalinkäsittelyn ja vapaan huoneryhmittelyn lisäksi pyrkimys sisustuksen kokonaisvaltaisuuteen sekä ornamenttien ja värityksen runsas käyttö: sisätiloja koristeltiin usein luontoaiheisin maalauksin, esimerkiksi kirkkojen holvikaariin maalattiin eri kasvien köynnöksiä. Monissa rakennuksissa oli tavoitteena kokonaistaideteos, esimerkkeinä Kalela, Hvitträsk ja Suur-Merijoen kartano. Kokonaistaideteos tarkoitti sitä, että arkkitehti suunnitteli rakennuksen huonekaluja, koristuksia ja pienimpiä yksityiskohtia myöten itse.

Ulkoarkkitehtuurissa käytettiin keskiaikaan viittaavia piirteitä. Keskiajan vaikutus näkyy monissa rakennuksissa. Kansallismuseossa ja kansallisteatterissa on selkeästi samoja piirteitä kuin suomalaisissa keskiaikaisissa kirkoissa ja linnoissa. Visavuoren uuden ateljeen ja Tarvaspään ateljeetilan muoto on lainattu keskiaikaisista kivikirkoista, ja Tarvaspään torni oli rakennuksen varhaisissa luonnoksissa huomattavan samanlainen kuin Olavinlinnan tornit. Ihanteena oli usein ympäröivään luontoon sopeutuva rakennus. Rakennukset liitettiin ympäröivään luontoon ja rakennusten sisätilat ulkotiloihin käyttäen pengerryksiä, pihakäytäviä, porrasaskelmia, torneja, terasseja, parvekkeita, toisinaan maastoon upotettuja erkkereitä ja sisätilojen vaihtelevia tasokorkeuksia.

1890-luvulla arkkitehtien tavoitteena oli ”suomalaisen tyylin” luominen. Arkkitehdit Blomstedt ja Sucksdorff olivat karjalankävijöitä ja matkansa jälkeen he kirjoittivat tutkimuksen Karjalaisia rakennuksia ja koristemuotoja oppaaksi muille arkkitehdeille. Karjalaisten talojen selkeää muotoa, luonnonmukaisuutta, ornamentteja ja käytännöllisyyttä ihannoitiin ja ne otettiin käyttöön uudessa tyylissä. Tällainen luonnonmukaisuus liittyy orgaaniseen arkkitehtuuriin, mutta myös sen ihanne on myöhemmin hylätty rakennustaiteesta. Varsinaista ”suomalaista tyyliä” ei koskaan syntynyt, sillä arkkitehtuurissa kansallisromantiikka esiintyi lomittain jugendtyylin kanssa. Puhtainta kansallisromantiikka on varhaisimmissa taiteilijoiden erämaa-asumuksissa, mutta kaupunkien rakennuksista harva on vain toisen tyylin edustaja. Eliel SaarinenArmas Lindgren ja Herman Gesellius, jotka nousivat Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyn jälkeen kuuluisuuteen, piirsivät rakennuksia synteettisellä tyylillä, joka oli saanut runsaasti vaikutteita vanhan suomalaisen arkkitehtuurin lisäksi saksalaisesta ja amerikkalaisesta arkkitehtuurista sekä englantilaisesta Arts and Crafts -suuntauksesta. Tästä hyvänä esimerkkinä käy yksi kolmikon varhaisimmista tunnetuista rakennuksista, Pohjolan talo Helsingin Aleksanterinkadulla, lennokkaalla mielikuvituksella suunniteltu kivilinna. Heidän toinen mestariteoksensa ja kotinsa Hvitträsk poikkeaa karjalankävijöiden erämaa-asumuksista selvillä jugendvaikutteillaan, joita ovat muiden muassa tiilikatot ja seinien paanutus. Saarisen siiven tupa tosin on hyvin karelianistinen hirsiseinineen ja leivinuuneineen, ja myös pelkkä ajatus kodista keskellä suomalaista luontoa liittyy kansallisromantiikkaan.

Lars Sonckin tyyli on ehkä kaikkein raskainta ja massiivisinta suomalaisesta kansallisromantiikasta. Sonckin kuuluisimmat työt, KultarantaKallion kirkko ja Tampereen tuomiokirkko, noudattavat hyvin järeää, kulmikasta muotoa päällystettynä karkeilla graniittijärkäleillä. Tampereen tuomiokirkko on taiteellisesti hyvin korkeatasoinen ja kuuluu Suomen kansallisromanttisiin päätöihin.[1]

Josef Stenbäck suunnitteli pääosin kirkkoja ja niitä huomattavasti pienemmässä mittakaavassa kuin Sonck. Hänen tyylilleen ominaista ovat kaavat, joita sovelletaan eri rakennuksissa, ja sen vuoksi monet Stenbäckin kirkot muistuttavat toisiaan paljon

Baijerin kuningas Ludvig II:n itselleen rakennuttama Neuschwansteinin linna (Eduard Riedel ja Georg Dollmann, 1869–1886) jäljittelee keskiaikaisten ritarilinnojen tunnelmaa. Saksalaista kansallisromantiikkaa.

Georg Dollmann, alppimaja Schachen, 1869–1872, toinen Ludvig II:n asumuksista. Sveitsiläistä kansallisromantiikkaa.

Alfred ParlandVerikirkko, 1883–1907, Pietari. Venäläistä kansallisromantiikkaa, jossa on mukana bysanttilaisiatyylipiirteitä.

Akseli Gallen-KallelaKalela, 1894–1895.

Emil WikströmVisavuoren ylätalo, 1899–1901.

Pekka ja Antti Halonen, Halosenniemi, 1900–1902.

Eliel SaarinenHerman Geselliusja Armas Lindgren, julkisivun yksityiskohta Pohjola-talosta, 1901.

Uudenmaan osakunnan talo KasarmikadullaKarl Hård af Segerstad, 1901.

Onni TarjanneSuomen kansallisteatteri, 1902.

Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren, Hvitträskin erämaa-ateljee, 1902.

Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren, huvila Hvittorp, 1902.

Lars SonckTampereen tuomiokirkko, 1902–1907.

Emil Wikström: Visavuoren ateljee, 1903, laajennettu 1912.

Lars Sonck, Ainola, 1903.

Lars Israel Wahlmanin vuosina 1904–1906 itselleen rakennuttama Villa Tallom. Ruotsalaista kansallisromantiikkaa.

Eliel Saarinen, Herman Gesellius ja Armas Lindgren: Suomen kansallismuseo, 1905–1910.

Josef StenbäckNilsiän kirkko, 1905.

Lars Sonck, Kallion kirkko, 1908–1912.

Josef Stenbäck, Karunan kirkko, 1910.

Akseli Gallen-Kallela, Tarvaspää, 1911–1913.

kansallisromantikko.fi © 2017 - Sananvapauden puolella